"Onnen kahle kultainen, ihanin tunne ihmisen.
Lämmin loiste rakkauden, sydän on löytänyt sydämen."

Mitkään sanat maailmassa eivät riitä kertomaan, miltä tuntuu luovuttaa nuo kaksi "kahletta" pois vasemmasta nimettömästään. Pienet, viattomilta tuntuvat renkaat siinä hennossa sormessa, kertoen, että tässä ollaan nyt ja aina, ikuisesti. Kun joudut luovuttamaan ne vastoin tahtoasi. Se on ollut syyni poissaoloon täältä, poissaoloon koko ajasta, maailmasta ja kaikesta ympärillä tapahtuvasta.

Pikkuhiljaa, ihan aavistuksen verran olen palannut sieltä pohjalta, jonne minä kuukausi sitten vajosin, aivan yllättäen, kun minut sinne pakosta sysättiin. Itse en sitä valinnut tai sinne tahtonut, mutta sitä ei minulta elämä kysynyt. Ei, enkä ole vielä palannut, vaan pakottanut itseni nousemaan, koska elämän on jatkuttava ja se jatkuu. Sitäkään ei kysytä minulta. Eikä tällaisesta enää palaakaan, entiselleen, koska nyt kaikki on muuttunut eikä tästä eteenpäin mikään ole niin kuin ennen.

Se miten tästä jatkamme eteenpäin, ei voi kukaan juuri nyt tietää. Niin paljon on väärin, niin paljon on pahasti, niin paljon on satutettu. Mutta niin paljon on myös hyvää, niin paljon on yhteistä, niin paljon on rakkautta. Vain aika voi näyttää miten meidän lopulta käy.

Ehkä palaan vielä myös tänne, ehkä en. Juuri nyt on niin vaikea löytää iloa niistä asioista jotka ennen olivat tärkeitä. Niihin kaikkiin liittyy nyt aivan liian tuskaisia muistoja.

Niin yksin kuin vain yksin olla voi
Hulluutta kai luokseni yhä sinut tahdon

Kuka pitää huolta
En tiedä kenen vastuulla
on kaikki nämä päivät
Kaikki nämä päivät ja yöt

Kuka pitää huolta
En tiedä kenen vastuulla
on kaikki nämä päivät
Kaikki nämä päivät ja yöt
Kysymättä ne vain vei sinut mennessään

-Stella